jotenkin projekti-ihmisenä ajattelin, että tämä lapsensaamisen poikkeustila pikkuhiljaa loppuu kun äitiyslomakin loppuu, mutta äitiys onkin sellainen projekti, että se ei lopukaan koskaan, ei edes silloin kuin naulaa lyödään arkkuun. olen ihan hätää kärsimässä kotitöiden kanssa. jos joku ei huvita niin pyykinpesu nyt ei ainakaan. toiseksi ei huvita ruuanlaitto. eikä syöttäminen. eikä ruokailun jälkien siivous. eikä aikaisin nukkumaan meneminen, vaikka se ei edes ole kotityötä. siivouksesta puhumattakaan. mutta ketää kiinnostaa huvittaako, lapsi nyt on vaan ruokittava ja kaurapuurot pestävä lattialta ennen kuin ne menevät parempiin suihin. koska tulotaso on mikä on, parasta lienee hyväksyä tilanne, mutta asettaa rima mahdollisimman matalalle.
tässä poikkeustilassa eli uudessa velvollisuuksien suossa on ajasta tullut myös entistä arvokkaampaa. kaikki kodinulkopuoliset velvollisuudet, työ, opiskelu, projektit, on kaikki pois kotiajasta, ja päivittäin päivittelen oman ajankäytön olematonta hallintaa, ja sitä kuinka epämiellyttävää on kun aika on kortilla. jos vietän päivän vain kotona lapsen kanssa, kotihommat pysyy jotakuinkin hallinnassa, mutta annas olla kun pitäisi tehdä jotain muuta siinä sivussa. juoksen oman elämäni perässä. tähän on nyt vaan totuttava. omasta lojumisajasta en silti aio luopua. niin kauan kun en nuku yhtenäisiä öitä, en omalle ajalleni halua kasata mitään kehittäviä tavoitteita, kunhan vain olen. mutta asioiden lykkääminen huomiselle on ihan turhaa (vaikka sitä koko ajan teenkin), sillä huomenna on ihan sama meininki kuin tänäänkin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti